14. joulukuuta 2018
  • Tekstin koko:
  • A
  • A
  • A
 

Sisar Aino

Alkuperäinen Rinnekoti, Eläintarha 9

Tanskalainen vieras sisar Ulrica ja Sisar Aino

Professori Sven Donner ja Sisar Aino

Sisar Aino salkkuineen oli tuttu näky Rinnekodissa

Sisar Aino Miettinen

Sisar Aino Miettinen

Teksti: Tiina

Sisar Aino Miettinen teki pitkän uran kehitysvammahuollon parissa. Hän aloitti työskentelyn kehitysvammaisten parissa jo vuonna 1927, kun toiminta Diakonissalaitoksella aloitettiin. Hän oli perustamassa Rinnekotia ja oli mukana sen toiminnassa vielä eläkkeelläkin. Sisar Aino oli ennen kaikkea harras kristitty, joka uskoi tasa-arvoiseen elämään. Ihmiset jotka sisar Ainon ovat tavanneet, kuvailevat häntä karismaattiseksi, päättäväiseksi ja rohkeaksi, mutta kuitenkin nöyräksi. Hän ei tuonut itseään esille, vaan ainoastaan ajamansa asian. Kun sisar Aino jonkin asian tekemisen aloitti, hän vei sen tunnollisesti loppuun. Tasa-arvo, oppiminen ja muiden auttaminen olivat arvoja jotka Aino oppi jo kotona vanhemmiltaan, ja näitä arvoja hän noudatti koko elämänsä ajan. Monet hänen ajatuksistaan olivat aikaansa edellä, mutta useimmat niistä toteutuivat vuosien saatossa. Vielä nykyäänkin sisar Ainon aikaansaannoksia arvostetaan. Kehitysvammaliitto jakaa joka toinen vuosi sisar Aino Miettisen nimeä kantavaa tunnustuspalkintoa kehitysvamma-alalla ansioituneelle henkilölle tai yhteisölle. Palkinto jaettiin ensimmäisen kerran 1992.

Lapsuus

Aino Miettinen syntyi 14.10.1885 Helsingissä perheen esikoiseksi. Ainon koti oli hartaasti kristitty. Ainolla oli sisko Lyyli, joka syntyi 1887. Lyyli toimi Raahen seminaarissa lehtorina. Siskon lisäksi Ainolla oli kaksi veljeä. Toinen veljistä Aito syntyi 1889. Aito oli agronomi ja filosofian maisteri. Nuorin veli Eino syntyi 1891. Eino toimi Turussa kielten lehtorina ja kirjoitti kielten oppikirjoja. Ainon isä oli Samuel Henrik Miettinen ja äiti Karoliina (Liina) Vappu s. Pelkonen. Molemmat vanhemmat olivat kotoisin Savosta. Ainon isä oli Ainon syntymän aikaan maatalous-metsätieteen ylioppilas, vaikkei Helsingin yliopistossa varsinaisesti opiskellutkaan. Isä työskenteli sanomalehden toimittajana ensin Helsingissä ja myöhemmin Kotkassa, Kotkan sanomissa. Vuodesta 1905 hän toimi kansakoulunopettajana. Ainon äiti oli ammatiltaan kansakoulunopettaja, valmistunut Jyväskylän seminaarista. Ennen Ainon syntymää hän työskenteli monissa kouluissa Savossa ja Karjalassa. Ainon syntymän jälkeen äiti asettui opettamaan Impilahden Pitkärannan kouluun. Aino kunnioitti molempia vanhempiaan. Isä oli Ainon muistoissa valpas, politiikasta kiinnostunut ja ehdottoman rehellinen mies. Äiti oli Ainolle esimerkki vakavasta ja omaperäisestä kristitystä. Äiti auttoi koko elämänsä ajan muita, vaikka taloudellisesti olikin tiukkaa. Kotiolot Ainon lapsuudenkodissa Jaakkimassa olivat ahtaat ja äiti Liina sairasteli ajoittain. Aino vietti välillä pitkiäkin aikoja sukulaisten luona.

Koulutus, ura ja elämä ennen Rinnekotia

Ainon perheessä sekä tytöillä, että pojilla oli tasavertainen oikeus oppia. Kansakoulun jälkeen Aino kävi Käkisalmen porvarikoulun (yhteiskoulun) kaikki viisi luokkaa. Niiden jälkeen Aino ryhtyi pariksi vuodeksi opettamaan leskeksi jääneen sukulaisensa lapsia Jaakkimaan. Ainon veljet lukivat siinä samalla päästäkseen Käkisalmen kouluun. Aino halusi kuitenkin opiskella lisää. Ainon kummitädin mies oli Turussa rehtorina, ja he tarjosivat Ainolle mahdollisuuden tulla heidän kotiinsa lukioluokkien ajaksi. Syksyllä 1904 Aino aloittikin koulun Turussa. Turun murre kuulosti oudolta, eikä Aino halunnut "omaa karjalaista murrettaan siihen sekoittaa", vaan kuunteli vain. Ylioppilaaksi tulon jälkeen, vuonna 1907, Aino luki kolme vuotta matematiikkaa Helsingin yliopistossa pääaineenaan fysiikka. Ala oli silloin nuorelle naiselle epätyypillinen valinta. Varsinaista tutkintoa hän ei suorittanut, sillä kotoa oli hankala saada rahoitusta opintoihin. Väliaikaisesti hän päätti ottaa vastaan opettajan toimen Haminan yhteiskoulusta. Opiskeluaikana Helsingin yliopistossa Aino osallistui aktiivisesti kristillisten ylioppilasjärjestöjen toimintaan. Innokkaasta opiskelusta huolimatta, jo nuorena herännyt ajatus diakonissa pyrkimiseen, haittasi motivaatiota. Mielessä oli kotiseutu Karjalassa ja sen avutarvitsijat.

Keväällä 1913 Aino viimein ryhtyi toteuttamaan pitkäaikaista unelmaansa ja haki Helsingin Diakonissalaitokselle oppilaaksi. Hän oli opinnot aloittaessaan jo 28-vuotias. Vuonna 1918 Aino sai diakonissavihkimyksen. Siitä alkoi parin vuosikymmenen ajanjakso, jolloin Ainon hoiti oppilasosastoa. Oppilasosaston hoitajan tehtäviin kuului muun muassa uusien opiskelijoiden vastaanottaminen ja opastus. Diakonissalaitoksen aikaan sisältyi myös monta opintomatkaa eri puolille Eurooppaa. Matkoilla hän pyrki perehtymään sisarten koulutus- ja kasvatusjärjestelmään muissa diakonissalaitoksissa. Aino usein ihmetteli pysähtyneisyyden tilaa joka sisarkodeissa vallitsi. Kuten hän itse sanoi, hänellä oli luontainen tarve nähdä asioita vähän laajemmin. Sisar Aino alkoi keskittyä enemmän kehitysvammaisten hoidon järjestämiseen. Myöhemmin Ainon matkat alkoivat keskittyä kehitysvammaisten hoitolaitoksiin Pohjoismaissa ja Saksassa. Erityisen vaikutuksen teki Brejningen ja Riben laitokset Tanskassa. Nämä kokemukset muokkasivat Ainon käsitystä siitä, mitkä asiat olisivat tärkeitä kehitysvammaisten hoidossa ja kuntoutuksessa. Brejningenin kaltainen kylämäinen yhteisö toteutuikin sitten aikanaan Skogbytä rakentaessa. Lopulta vuonna 1938 sisar Ainolle aukesi uusi, vuosikymmeniä kestävä ura hänelle rakkaan Rinnekodin palveluksessa.

Rinnekoti

Diakonissalaitoksen hoiviin otettiin ensimmäiset kehitysvammaiset lapset, Martti ja Mauri, vuonna 1927. Heidät sijoitettiin ensin sisar Ainon naapurihuoneeseen. Lapsia alkoi tulla lisää nopeaan tahtiin ja koko joukko muutti toiseen huoneeseen. Huoneen nimeksi tuli "Kottaraisen pesä". 9-päistä joukkoa kutsuttiin "Sisar Ainon lapsiksi". Kirkon pohjakerroksesta saatiin kaivattua lisätilaa vuonna 1928. Lapsijoukko kasvoi edelleen, ja vuonna 1929 päädyttiin Eläintarha 9 huvilan ostamiseen. Joukko muutti remontoituun, kauniisti sisustettuun hoitolaan vuonna 1930. Nimeksi hoitolalle tuli Ainon ehdotuksesta Rinnekoti, Rinnehemmet. Nimi tuli Eläintarhan jyrkkärinteisestä tontista. Uuden Rinnekodin kolme rakennusta täyttyivät pian lapsista. Heräsi toive oman maapaikan saamisesta. Vuonna 1937 vuokrattiin Rekolan pysäkin läheltä suuri huvila, jonne 20 lasta hoitajineen muutti. Pienissä ryhmissä levottomammatkin lapset rauhoittuivat, lapsille löytyi työtä omasta pihapiiristä ja kokemukset maaseudun rauhasta olivat rohkaisevia. Sisar Ainon urakkana oli etsiä sopiva maapaikka, joka lopulta löytyikin, kun vapaaherra J. Ramsayn omistama Skogbyn tila tuli myyntiin. Suuri toive toteutui kun koko Rekolan joukko muutti Skogbyn tilalle 1.7.1939. Sota aika hidasti Rinnekodin uudisrakentamista. Vuosi vuodelta Rinnekotia kuitenkin rakennettiin ja laajennettiin. Sisar Aino teki monen monta tarkastuskäyntiä eri rakennustyömailla. Hänellä oli tapana mennä ruokasalissakin "miesten pöytään" istumaan keskustellakseen rakentamiseen liittyvistä asioista.

"... Ja täällä syrjäisessä Skogbyssä, josta "kaukana on vaino, riita, kaukana kavala maailma", pienet hoidokit olivat talvisodan aikana turvassa ja Moskovassa rauhan jälkeisenä keväänä alkoi uusi jälleenrakentamistoiminta. Tilan pellot odottivat kyntäjäänsä ja kylväjäänsä, läheinen Majalampi ja puro kalastajaansa." (Aino Miettinen)

Jo Rinnekodin vaatimattomasta alusta saakka oli läsnä sisar Ainon tuntema Karjalainen vieraanvaraisuus, jossa sekä mökkien että sydänten ovet avautuivat vieraille. Rinnekodin juhliin ja muutenkin kyläilemään kutsuttiin tilan naapureita. Sisar Aino oli erityisen toivottu vieras Rinnekodin työntekijöiden perhejuhlissa. Asukkaiden omaiset otettiin vieraanvaraisesti vastaan ja heille pyrittiin järjestämään tarvittaessa yöpymis- ja ruokailumahdollisuuksia.

Sisar Aino näki mielekkään tekemisen ihmisen, myös vammaisen, elämänlaadun kulmakivenä. Eläintarhan huvila 9:n aikaan sisar Aino järjesti Rinnekodin lapset kehitysmahdollisuuksien mukaan ryhmiin. Samoihin aikoihin lapset alkoivat askarrella. Diakonissalaitokselta saatiin Rinnekotiin kangaspuut.

"...Mutta kun nuo ensimmäiset pienet kangaspuut oli nyt saatu ja siihen oli luonut loimet niin sisaret kallistelivat päätään ja sanoivat että "Kaikkea tuo sisar Aino nyt luulee! Että nämä nyt muka oppisivat kutomaan!" Mutta ensimmäinen joka siihen lähelle tuli ja jonka panimme istumaan, se oli Evert- niminen spastikko, ja eikös mitä, niin tämä poika alkoi heti paikalla räpelehtää siinä kun panin hänelle vähän sukkulaa käteen ja siitä se alkoi." (Sisar Aino, nauhoite)

Sisar Aino järjesti lapsille muunkinlaisia työtehtäviä. Tuohon aikaan Suomessa kaikki lapsista vanhuksiin osallistuivat omilla kyvyillään työhön. Rekolasta löytyi lyhyeksi aikaa pieni tila, jossa puutarhatöitä pääsi kokeilemaan. Myöhemmin Skogbyn tilalla, uudessa Rinnekodissa erilaisten töiden tekeminen jatkui. Erilaisten työvaiheiden keksiminen oli luovaa ja kekseliästä. Sisar Ainon työtoverit muistavat hänen "priimusmoottorina", joka käynnisti monia hankkeita ja huolehti myös siitä, että työt tehtiin loppuun saakka hyvin. Hän pystyi hyvänä ihmistuntijana jakamaan työt niin, että jokaisen työntekijän osaaminen ja taipumukset tulivat parhaiten yhteisön käyttöön. Itse hän toimi hyvänä esimerkkinä työskennellessään toisten parissa, kutsuessaan työväkeä kotiinsa ja osallistuessaan Rinnekodin toimintaan vanhuudenpäiviinsä saakka. Sisar Aino tunsi Rinnekodin työntekijät kokonaisvaltaisesti.

Ikääntyvä sisar Aino

Elokuussa 1959 sisar Aino jäi eläkkeelle. Diakonissalaitoksesta irrotettu ja itsenäinen Rinnekoti-Säätiö oli perustettu kaksi vuotta aikaisemmin. Sisar Aino oli itse ehdottanut eläkkeelle jäämistään jo pari kertaa aiemminkin, mutta häntä tarvittiin vielä. Eläkkeelle jäätyään sisar Aino jäi asumaan Skogbyn Muistola-rakennukseen. Eläkkeelläkin hän seurasi vireänä tapahtumia ympärillään. Seitsemänkymmentäluvulla hän kirjoitti huolellisen ja tarkan muistelmateoksen Rinnekodista "Martti-pojasta se alkoi, Rinnekodin vaiheita vuosilta 1927–1959". Sisar Aino itse oli sitä mieltä, ettei Rinnekotia perustettu, se vain alkoi ja oli vastaus rukoukseen. Eläkepäivillään hän kuunteli lahjaksi saamaansa radiota ja lueskeli heikkenevän näkönsä rajoissa lähinnä uskonnollista kirjallisuutta. Sisar Ainon elämä oli aineellisesti vaatimatonta. Hän toteutti ajatuksensa, että kaikki mitä hän ei käyttänyt, oli muille lisänä. Sisar Aino Miettinen kuoli 19.10.1980. Hänet haudattiin Raaheen Lyyli-sisaren rinnalle. Sisar Ainon koti Muistola entisöitiin museokäyttöön vuonna 2007.

Oma näkemys

Kun aloin tutustumaan sisar Aino Miettiseen, katselin ensin hänestä otettuja kuvia. Kuvissa esiintyi vanhempi, arvokkaan oloinen nainen. Heti tuli tunne, että tässä kuvassa on tärkeä henkilö. Jos kyseinen nainen olisi tullut vastaan, olisin saattanut huomaamattani selkä suorana niiata. Pääsin tarkemmin tutustumaan sisar Ainon elämään, kun luin hänen elämästään kertovan kirjan "Sisar Aino Miettinen - uskollinen lyhdynkantaja". Kuvien perusteella odotinkin sisar Ainon elämän olleen pitkä ja tapahtumarikas, mutta hänen saavutuksensa yllättivät silti. Luonnollisesti vaikutuksen teki sisar Ainon työ vammaisten parissa. Sisar Ainon tasa-arvon tavoittelu ei kuitenkaan jäänyt siihen. Lisäksi hän ajoi diakonissasisarten tasa-arvoisempaa ja itsenäisempää asemaa muun muassa kuohuntaa aiheuttaneella puheellaan "Työmme ja elämänmuotojemme itsetutkistelua ja itsekritiikkiä". Monet puheessa esiinnousseet asiat toteutuivat tulevina vuosikymmeninä. Sisar Ainon elämään tutustuminen kannustaa itseänikin tavoittelemaan eräänlaista merkitystä elämääni. Mikä estäisi esimerkiksi tekemistä ammatikseen asioita joista pitää tai jotka ovat sydäntä lähellä. Sisar Aino oli siis monessa suhteessa aikaansa edellä. Jokainen meistä voisi sisar Ainon tavoin pyrkiä muuttamaan toimimattomia sääntöjä. Pelkkä epäkohdista valittaminen ei yleensä auta, vaan jokaisen pitää itse toimia asioita muuttaakseen. Vielä nykyäänkin monet ihmiset ovat ennakkoluuloisia kehitysvammaisten kyvyistä ja taidoista. Ehkä heillekin tekisi hyvää tutustua sisar Ainoon ja hänen elämäntyöhönsä.

 

Sisar Aino-museo ja Rinnekodin museo

Osoite: Rinnekodintie 10, 02980 Espoo
Puhelin: 09 8551 440
Aukioloajat: sopimuksen mukaan
Pääsymaksu: Vapaa pääsy

 

Lähteet:

Sisar Aino Miettinen – uskollinen lyhdynkantaja; M. Koskiniemi, H. Radmer-Jensen, T. Rytkönen; Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu 2012; © Rinnekoti-Säätiö

http://www.rinnekoti.fi/fi/tietoa-saatiosta/historiaa/

http://www.kehitysvammaliitto.fi/fin/kehitysvammaliitto-palkitsi-jaatinen-ryn-ja-satakunnan-sairaanhoitopiirin-sosiaalipalvelujen-laatujarjestelman/

http://www.museo-opas.fi/fi/museo/sisar-aino-museo-ja-rinnekodin-museo

Kuvat: Rinnekodin arkisto